Maisterisjätkä, Peruspomo, siis kuka

Suomen maaseudun puolueessa (SMP) aikanaan tuuli tuiversi, ovet paukkuivat ja ruoste raiskasi. SMP oli puolue, joka henkilöityi pitkälti johtajaansa isä Vennamoon. SMP:n kannatus oli suurimmillaan 1970-luvun alussa ja uudelleen 1980-luvun alussa, jolloin puolue sai noin 10 prosenttia äänistä eduskuntavaaleissa. Urho Kekkosen presidenttikaudella SMP oli tiukasti oppositiossa, mutta 1980-luvulla se osallistui Sorsan ja Holkerin hallituksiin.

SMP hajosi useamman kerran, karmit eivät kestäneet, saranat ruosteessa. Suurin hajoaminen tapahtui 1972, kun 12 kansanedustajaa 18 perusti uuden puolueen SKYP. Sen historia jäi lyhyeksi, se lässähti. Vaalissa 1975 SKYP sai vain yhden kansanedustajan läpi. Hänkin toisti loikkauksen, ei ollut enää ketään. Näin loikkarit aina toimii, ei voi luottaa. Hajoamisen keskeinen syy oli puheenjohtaja isä Vennamon diktatuurimainen johtaminen, Soini oppi ja jatkoi. Nyt historia toistaa itseään Perussuomalaisessa puolueessa, loikkarit lähti, perustivat sinisen tulevaisuuden, synkänkö.

Puoluekokous kesäkuun 10 päivänä Jyväskylässä oli historiallinen. Kenttäväki oli päättänyt näyttää Soinille ”härhenmunat”, pettynyt hallituspolitiikkaan, Soiniin ja puolue eliittiin. Se päätti demokraattisesti äänestämällä, ei huutoäänestämällä tai junttaamalla. Soinihan oli johtanut puoluetta 20-vuotta diktatuurisesti, kuten isä Vennamo omaansa aikanaan, loppu tuli, lähtö. Soini kirjoittaa kirjassaan puoluekokoksesta 1992 Maisterisjätkä kirjassaan seuraavasti; ”Junttaus oli raakaa molemmin puolin. Elokuun ilta oli täynnä mitä uskomattomimpia huhuja, joita sai oikoa aamuun asti”. Samoja puheita toistettiin Jyväskylän puolue kokouksen jälkeen. Historia siis toistaa itseään, demonit liikkeellä, kaappaus. Käsimerkkejä, juopuneita, keitä lie, venäläisiä ja sisulaisiako. Se ei yksinkertaisesti mennyt perille, että kaikilla puolueen jäsenillä oli mahdollisuus äänestää. Äänestäjät olivat ihan tavallisia kansalaisia, ei demoneita, ei johdettavissa. Näin oli aikanaan päätetty, kun puolue oli pieni, mitätön, laputkin käytössä. Puoluehallitus oli hyväksynyt uudet jäsenet, siellä päätti niistä niin Soini, kuin J. Niinistökin, pääpiruksikin mainittu.

Itse en koskaan ole ollut henkilökultin kannattaja. Ainoa kulttini oli oma vaari, sotaveteraani, isänmaallinen ja pienviljelijä Pellon Orangista. Minun vaarin ei tarvitse pyörähtää haudassa, olen suoraselkäinen, en seteliselkärangaton. Kirjassa Peruspomo Soini paljastaa filosofiansa, ”Joskus aikaisemmin ajattelin, että päätöksentekoa varten pitää olla jokin demokraattinen rinkipäkkärä ja kivet tai väenkokous. Tässä puolueessa sellainen ei valitettavasti onnistu”. Eikä aiemmin onnistunut, siitä hän piti huolta, narsisti. Mutta synkät pilvet lähestyivät uhkaavasti, se oli demokratia. Ne pilvet lähtivät liikkeelle Turusta 2015. Ensimmäinen myrskyvaroitus oli Jussi Halla-ahon pitämä kriittinen puheenvuoro median toiminnasta. Taputin kämmen pohjat helläksi, niin teki moni muukin. Soinin puhe kalpeni, Jussin oli parempi. Kyse oli Olli Immosen kesäkuisena lauantai-iltana kirjoittama fb-päivitys. Toinen oli Sebastian Tynkkysen valinta kolmanneksi varapuheenjohtajaksi. Me pohjoisen miehetkin junttasimme, se onnistui. Soini oli synkkä, niin oli pilvetkin, vaikka aurinko paistoi. Sebastian harjattiin kunnolla, ei muita. Hänet jopa erotettiin, mutta otettiin takaisin. Harjasta loppui piikit, kuten Soinin kammasta puoluekokouksessa.

Timo Soini kirjassa Maisterisjätkä ” En kerta kaikkiaan suostu ymmärtämään oman äänestäjäkunnan ja puolueväen pettämistä”. Hän petti, vaikka muuta väitti, loikkari. Eläkevirka sovittuna, Sipilä ja Orpo auttoi, vaikutti jopa presidentti. Presidentti menetti minun kunnioituksen ja luottamuksen, puuttui puolueemme sisäisiin asioihin, sille ne ei kuulunut. Itse en voinut osallistua puoluekokoukseen perhesyistä. Sain tiedon puoluejohtaja valinnoista juhlapaikalle. Istahdin, mietin, ajatuksiini nousi vuosi 1982. Pitkäaikainen presidentti Kekkonen oli vakavasti sairastunut. Mietin silloin, miten rakkaan Suomen käy. Hyvin Suomi nousi, vaikka Kekkonen oli ollut vallassa koko minun ikäni siihen saakka, pitkäänkö lie. Nyt mietin viestin saatuani juhlapaikalla, miten meidän puolueen käy. Ajattelin kuitenkin, että näillä eväillä mennään, mitä repussa on. Sain kannustusta jo juhlapaikalla, että kyllä tämä tästä, soittojakin tuli. Hyvin on mennyt, pieni arpi vain tullut, mutta sekin umpeutuu. Yli kuukausi kulunut, ihmiset kannustaa. Kannattajamme tulevat juttelemaan toreilla ja turuilla, muutkin. He ovat lähestyneet viestein ja soittamalla, tulleet juttelemaan, kun on nähty. Toreilla ei sinisiä tulevaisuuksia näy, niitä uuvatteja, missä lie. Perussuomalaisten tulevaisuus on nyt valoisa, siitä pitää huolen laajakenttäväki. Tukemalla demokraattisesti valittua puoluejohtoa, jota on jopa demonisoitu. Me jatkamme EU -ja maahanmuuttokriittistä linjaa, sekä Perussuomalaisia arvoja kunnioittaen. Me olemme edelleen ainoa puolue, jolle on tärkeää koti, uskonto ja isänmaa. Pieni jälleenrakentaminen on alkanut, pitää toppuutella.

Nyt on siis juntattu ja kaapattu, mitä lie. Soini kirjoitti kirjassa Peruspomo, ”Kun lähden, se tapahtuu yllättäen, kuin salama kirkkaalta taivaalta”. Totta tosiaan, mutta tuliko kuin salama taivaalta, ei, oli pilvetön sinitaivas, ei tulevaisuus. Mies käveli synkkänä lauantai iltana ulos puoluekokoksesta, miettien uutta juonta, takkiako kääntämään. Ei eronnutkaan ulkoministerin pestistä, hillotolppa odotti, miljoonat, niin luvattiin, käänsi takkinsa taas. Mutta ei sinisoinilaisten loikkarien mahdollisuudet ole varmaan sen paremmat, kuin SKYP:n aikanaan. Kun mennään vuoden 2019 eduskuntavaaliin, onko edes puoluetta, vaadittavat kannattajakortit. Jos nyt saavat puolueen perustettua, käy kuin SKYP:lle vuoden 1975 eduskuntavaalissa, saivat 1,6 prosentin kannatuksen, mitättömän. Nykyisille loikkareille on povattu jopa 0,7-2,5 prosentin kannatuslukuja, virhemarginaalin rajoissa, jopa nolla. Historia toistaa todennäköisesti itseään, surullista.